Muumisatu

Tänä vuonna Stockmannin satuikkuna ammentaa inspiraationsa Muumien 80-vuotisjuhlasta. Stockmannin ja Tove Janssonin yhteistyö ulottuu aina 1950-luvulle asti, jolloin rakastetut muumihahmot esiintyivät ensimmäistä kertaa tavaratalossa. Lähde mukaan matkalle muumien maailmaan!

Oli talvi Muumilaaksossa. Syvällä korkeiden lumikinosten alla Muumitalo nukkui ja uneksi keväästä. Kuten kaikki tietävät, muumit nukkuvat talviunta, vatsa täynnä kuusenneulasia. Suuressa talossa kuului vain hiljaista kuorsausta ja tuhinaa ja salongin seinäkellon rauhallista tikitystä. Talon ulkopuolella lumihiutaleet verhosivat laakson valkoiseen peittoon.

Yhtäkkiä toinen ääni tunkeutui muumiperheen uniin. Hyytävä ääni, jostakin kaukaa. Se oli Mörkö, joka ulvoi kulkiessaan metsän läpi. Hän oli yhtä hyisen kylmä kuin lumi, joka kimalteli tummien puiden oksilla – valtava harmaa yksinäisyyden varjo. Siellä missä Mörkö kulki, maa tuntui muuttuvan entistäkin kylmemmäksi, sinertäväksi jääksi, jonka yllä leijui valkoinen pakkashuuru.

Mörön ulina nousi korkealle puiden yläpuolelle ja kauhistuksen kuiskaus kulki läpi lehvästön. Hän oli hyvin yksinäinen.

Muumitalossa uneliaat muumit heräsivät yksi toisensa jälkeen ja sytyttivät öljylamput. Kohta talon ikkunat piirsivät lämpimiä valoneliöitä lumeen.

Kun kukaan ei pitkän uneliaan touhuamisen jälkeen saanut enää unta, muumiperhe päätti ottaa tilanteesta kaiken irti ja järjestää juhlat.

Kutsukortit lähetettiin ympäri Muumilaaksoa. Vilijonkat, homssut, kampsut ja hemulit lukivat kutsua hämmästyneinä – he eivät olleet tottuneet siihen, että Muumitalon asukkaat olivat hereillä tähän vuodenaikaan.

Muumipeikko päätti toimittaa yhden kutsun itse, koska hän aavisti, että juuri tämä vieras ei ollut tottunut saamaan juhlakutsuja. Muumipeikko löysi hänet pimeän metsän laidalta.

Hänen tummia helmojaan ympäröi pakkashuurre, ja hänen keltaiset silmänsä välkkyivät hämmästyneinä, kun Muumpeikko ojensi hänelle kortin, jossa luki:

”Tervetuloa talvijuhliin Muumitalon edustalle. Kaikki ovat tervetulleita juuri sellaisina kuin ovat. Tuo mukanasi se, mikä sinulle sopii”.

Mörkö ei tiennyt, millä tavalla hän olisi voinut osallistua pitoihin. Mutta hänen katseensa oli täynnä kaipausta kun hän uppoutui kutsun kuvaan, jossa Muumitalosta säteili lämmin valo.

Hän tunsi vetoa valoon ja halusi tietää, mitä juhla tarkoitti, sillä hän ei ollut koskaan osallistunut sellaiseen. Mutta uskaltaisiko hän lähteä kohti Muumitaloa? Usein muut pelästyivät häntä, kun hän tuli lähemmäksi.

Muumitalon ulkopuolella juhlavalmistelut olivat täydessä vauhdissa. Seppeleitä ripustettiin lumen peittämiin oksiin ja pieniä lumilyhtyjä sytytettiin sinne tänne. Muumipappa keitti kuumaa talvijuomaa. Hän lisäsi siihen rusinoita ja manteleita, hillottua lootusta, inkivääriä, sokeria ja muskottikukkaa ja lopuksi muutamia sitruunoita ja hieman pihlajanmarjalikööriä, ja oli erittäin tyytyväinen makuun. Muumipeikko ja Nipsu auttoivat Muumimammaa keittiössä, josta levisi ihania tuoksuja kinosten yli. Vieraita alkoi saapua laakson joka kolkasta.

Pian juhlat jo alkoivatkin. Kaikki söivät, joivat ja pitivät hauskaa. Pikku Myy laski kelkkaa vanhalla hopeatarjottimella, jonka hän oli löytänyt salongista. Niiskuneiti harjoitteli tanssikoreografiaa, mutta syvässä lumessa hyppiminen oli hyvin raskasta. Paksuihin lapasiin ja pitkään huiviin sonnustautunut hemuli lähestyi Muumitaloa suksilla.

Kun kuu nousi sinisten vuorten ylle, Muumipappa otti esiin gramofoninsa. Tanssi oli juuri alkanut, kun iloisen musiikin läpi alkoi kuulua surumielistä ääntä….

Mörkö oli saapunut. Pienimmät kiiruhtivat piiloon Muumimamman esiliinan alle, mutta Muumipeikko käveli Mörköä vastaan lyhty kädessään.

Hän tiesi jo entuudestaan, että Mörkö tykkäsi tanssia – omalla hieman kaihosalla tavallaan – seuraamalla valoa Muumipeikon kädessä ja liikkumalla hitaasti keinuen… Muumipeikko ja Mörkö liikehtivät edestakaisin lumessa. Siellä, missä Mörön tummat hameenhelmat olivat liukuneet, maanpinta oli muuttunut kimaltelevaksi, sinertäväksi jääksi. ”Siitä tulee luistelurata!” huudahti Pikku Myy innoissaan.

Ja kas – hetken kuluttua Mörön tanssi oli luonut kiiltävän jääkentän, jonka pinnalla laakson asukkaat liukuivat riemuissaan edestakaisin. He törmäilivät toisiinsa, kaatuivat ja nousivat jälleen ylös ja rohkeimmat tekivät piruetteja ja hyppyjä Muumipapan gramofonista soivan musiikin tahdissa. Mörkö jatkoi keinuvaa tanssiaan hieman syrjässä, mutta osana juhlia.

Joskus, kun ilmassa on jotakin erityistä, muumipeikot voivat herätä kesken talviunien ja möröt voivat tanssia kuunvalossa.